Sivuilla 20 -23 kerrotaan narsismin yhdeksästä piirteestä, joiden avulla yhdysvalloissa kuvataan narsismia.  Otan narsismin piirteet suoraan kirjasta ja koetan selittää miten ne näkyvät äidissäni ja sitä kautta elämässäni...

 

1. Naristilla on suureellinen käsitys omasta tärkeydestään, hän liioittelee saavutuksiaan ja kykyjään ja odottaa muiden tunnustavan hänet  ylivertaiseksi, vaikka häneltä puuttuvat todelliset saavutukset.

Meillä tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että aina kun onnistun jossain äitini onnistuu selittämään sen jotenkin niin, että oikeastaan se on hänen ansiotaan.

 

2. Narsistia kiehtovat fantasiat rajattomasta menestyksestä, vallasta, älystä, kaudeudesta tai ihanteellisesta rakkaudesta.

Äitini tuntuu ajattelevan, että kaikkien pitää tehdä hänen mielensä mukaan ja siitä seuraa aina rangaistus jos näin ei toimi hänen mielensä mukaan. Toisaalta usein siskoni menee näissä hänen edelleen, joten jos en tee kuten he haluavat he keksivät jonkun rangaistuksen, mikä siis heistä oli oikein, koska en toiminut niin kuin he halusivat.

 

3.Narsisti uskoo olevansa ainutlaatuinen. Häntä voivat ymmärtää vain muut yhtä erityiset ihmiset, ja hänen tulisi olla tekemisissä ainoastaan muiden arvostettujen ihmisten (tai laitosten) kanssa.

Kirjan esimerkin mukaan äidilläni on usein tapana kohdella  tarjoiluhenkilökuntaa kuin orjiaan tai ainakaan he eivät ole samanarvoisia ihmisiä kuin ihmiset yleensä, eikä heitä voi sen mukaisesti siis kohdella kuin ihmisiä. Hänestä täytyy aina tehdä selvä raja palvelusväen ja muiden välille. No ehkä joku pitää sitä ihan normaalina...

 

4. Narsisti vaatii ylenmääräistä ihailua.

Niin no kun hän nyt kerran ajattelee, että kaikki on hänen asiotaan niin totta kai hän vaatii ihailua. Jos onnistun jossain niin se on hänen asiotaan, joten häntä pitää siitä kehua, että kuinka hän on onnistunut tai jos hän tekee jotain jonkun muun eteen niin tottakai häntä pitää ihailla tai hän kokee tekonsa turhaksi.

 

5. Narsisti kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun esimerkiksi ravintolassa. Hän odottaa muiden mukautuvan hänen odotuksiinsa.

Työssä äitini kuulostaa siltä, että hän kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun ja tietysti kotona ja muissa tutuissa paikoissa, mutta ei kyllä yleensä niin törkeästi kuin kijan esimerkissä.. siskoni on näissä usein pahempi kuin äitini.

 

6. Narsisti käyttää hyväkseen saavuttaakseen omat päämääränsä.

Niin no siskoani lukuunottamatta äitini taitaa kuvitella, että kaikki ihmiset on luotu siksi, että hän voisi käyttää heitä hyväksensä ja ehkä kohtaan 3. sopien myöskin, että mitä parempi asema ihmisellä sen parempi ihminen.

 

7. Narsistia vaivaa empatian puute. Hän ei halua tunnustaa tai tunnistaa toisen tunteita tai tarpeita.

Yleensä en kerro äidilleni asioita, koska hän vain nälvisi tai ilkkuisi. Jos olen epäonnistunut, hän ilkkuisi siitä, jos olisin miekestäni onnistunut, hän keksisi vian tai alkaisi selittämään kuinka se on hänen asiotaan, jos kerron ihanan suunnitelmani hän pyrkisi sabotoimaan sen tai nauraisi sille. Yleensä minun nolaaminen on hänelle huvia ja hänestä en ole niin tärkeä, että minulla olisi väliä tai jinun tunteillani.

 

8. Narsisti on usein kateellinen muille ja uskoo, että muut ovat kateellisia hänelle.

Ilmeisestikkin minua huomattavasti paremmin toimeentuleva siskoni ja äitini kahdehtivat minuta ja lapseltani kaikkea mitä meillä ikinä on. Jos ostan pojalleni uuden koneen siinä on kohta joku vika, koska siskoni tai siskoni lapsi olisi halunnut sellaisen ja sama koskee minun tavaroitani. Tulee sellainen olo, että älä vaan kehu vaatteitani jos ne näyttää nätiltä, koska kohta ne on sitten hajalla. Samaan aikaan joudun kuuntelemaan, kuinka minä olen vain kateellinen.

 

9. Narsisti käyttäytyy ylimielisesti ja mahtailevasti.

Siskoni ei nyt ainakaan voi olla alempiarvoisten kanssa tekemisissä (jos hän ei hyödy heistä) ja sama koskee äitiäni...

 

Toisaalta tuntuu, että osissa kohdissa koitin äsken väkisin sovittaa äidilleni jotain luonteen piirrettä ja toisaalta tiedän, että se piirre sopii äitiini. Toisaalta osa kohdista tuntui menevän jotenkin päälekkäin tai saman toistoksi. Sitten taas toisinaan äitini on niin normaalin oloinen kuin voi ihminen olla. En vaan jotenkin osaa enää nauttia niistäkään hetkistä.

 

Ikään kuin jälkikirjoituksena voisin kertoa yhdestä lehdessä oleesta artikkelista, missä kerrottiin narsismista (ja muista persoonallisuushäiriöistä). Siinä sanottiin, että joskus narsistin käytös muistuttaa kidutusta. Esimerkkinä tässä oli, että narsistinen puoliso piilottelee tarvaroita (tai siirtää) ja uskottelee sitten puolisolleen, että tällä on alzhaimer. No sitä ei olisi edes vaikea uskoa ädistäni. Tosin hänellä tämä tarkoittaa toistaiseksi sitä, että hän esim. sekoittaa harmaata väriainetta shamppooseen ja uskottelee, että hiukseni ovat harmaantumassa ja muuta vastaavaa.

Jos olen täysin rehellinen äitini käytös muistuttaa välillä skitsofreenikon käytöstä tai sitten hänellä on molemmat. Niin hullua hänen menonsa on viime aikoina ollut. Hän uskoo välillä olevansa jumalan kaltainen olento ja oikeuttavansa sillä tekonsa ja käskyjen antamisensa. Toisinaan hän selittää, että hän sai vain ikään kuin kohtauksen, että eihän kukaan vain vaadi häntä tilille tekemisistään.... 

Sivulla 19-20 Karyl kirjoittaa, että "tytär oppii varhain, että rakkaus on toisen miellyttämistä ilman, että itse saa mitään" lukiessani tuota lausetta tajuan, että juuri niinhän minä teen. Usein pyrin miellyttämään ihmisiä, joista pidän joko käytöksellä tai tavaroilla eli esimerkiksi annan lahjan mielelläni muille, mutta lahjan saaminen on vähän tukalampaa. Minusta tuntuu aina kuin minun pitäisi olla se joka antaa enemmän, oli kyse sitten tavarasta tai jostain teosta.

Joskus tuntuu, että pitäisi opetella nauttimaan hemmottelusta, mutta kun... tavallaan on aina sellainen olo, että ei ansaitse, vaikka tavallaan tiedän, että ansaitsisinkin joskus  tai ehkä se on sitä, että en pidä huomiosta. Joskus sellaiset pienet eleet ovat mielestäni parhaita, varsinkin ihmiseltä josta pidän suureleiset sen sijaan ahdistaa. Tosin edeleen minussa asuu se pieni miellyttäjä, joka koettaa tehdä toiselle mieliksi ja kun siinä onnistuu niin saa itselleenkin hyvän mielen.

Äitini kohdalla en enää koe, että minun pitäisi aina pyrkiä miellyttämään häntä, koska tiedän, etten siihen pysty. Hän on jotenkin niitä ihmisiä, että vaikka antaisin ainoan paitani päältäni hän ei olisi tyytyväinen vaan siinä on aina jotain vikaa. Vaikka paita olisi täydellinen, se vika olisi sitten tavassa jolla annoin sen paidan tai jossain muussa. Toisaalta tiedän jo, että jos toisella on jo monta paitaa niin miksi minun pitäisi antaa anoa paitani. Näin vanhemmiten olen omaksunut vähän tervettä itsekkyyttä, vaikka usein huonolla omalla tunnolla maustettuna.

Nuorempana tein melkein mitä tahansa, että äitini olisi ollut minuun tyytyväinen. Annoin vaikka kaikki leluni siskolleni (joka oli äitini silmäterä) leikittäväksi, vaikka se olisi tarkoitanut sitä, että leikin sitten ilman leluja kunnes siskoni ei enää halunnut leikkiä tavaroillani. Äitinikin huomasi kerran, että minua ei saa enää niin helpolla manipuloitua tekemään mitä tahansa sen takia, että minä miellyttäisin heitä, joskus pitää oppia sanomaan ei.

Tiedättekä, että kun luen kirjan ensimmäiestä lukua voin tunnistaa siinä niin itseni kuin äitini. Hän on se ääni, joka kehottaa luovuttamaan, koska en kuitenkaan voi onnistua. Se, joka toteaa, että epäonnistun kuitenkin. Se joka kertoo, että teen itseni naurunalaisksi ja kysyy, että eikö minua hävetä. Se joka arvostelee silloinkin onnistun. Se joka toteaa, että ei kukaan kuitenkaan minusta pidä.

Ei se ole ainoastaan ne äidin ääneen sanovat kommentit. Se on se sisäinen arvostelija, joka yrittää lannistaa myös, kuten kirjan sivulla 16 Karyl kirjoitti "Ne paasasivat, nalkuttivat ja halvensivat minua, ja niiden viesti oli, että yritinpä kuinka tahansa, en voinut onnistua, en koskaan ollut tarpeeksi hyvä". Hassua, että joku kaikesta huolimatta totesi minulle yhtenä päivänä, että minulla on terve itsetunto. Vähänpä hän tiesi ajatuksistani... mutta tiedättekö mistä se kommentti varmaan johtui? Yhtenä päivänä päätin, että en välitä, että vaikka kuinka sattuisi, minä teen mistä pidän siitä huolimatta.

Menen kisoihin, koska haluan, vaikka en voisikaan voittaa. Haen töitä, mitä tuskin saan, mutta mitä haluaisin ja voisin tehdä. Tutustun ihmisiin, jotka tulevat inhoamaan minua, koska he kuitenkin törmäävät kaksoisolentooni tai soittavat tälle ja suuttuvat minulle, kun kaksoisolentoni on ilkeä. Toisinaan hän varmaan tekee sen tahallaan ja toisinaan joku vaan kuvittelee, että käytän vaan toista nimeä viihteellä.

Ei kysymys ole siitä, ettei se sattuisi tai ettei se vaikuttaisi, kyse on siitä, että jos annan äänten pelotella luovuttamaan niin jään kotiin nököttämään, enkä koskaan tee mitään, mistä oikeasti pidän, enkä koskaan tapaa ihmistä, jonka kanssa olen onnelinen edes hetken. En voi antaa periksi vain siksi, että kukaan ei usko minuun tai minua.... en vaan halua lakata elämästä.

Tämän blogin kirjoitan lähinnä Karyl McBriden kirjaa samalla lukien. Kirja on "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Miten tytär voi toipua narsistisesta äidistä". Kirjoitan lähinnä ajatuksia kirjasta ja omasta elämästäni. Lähinnä siksi, että osa kirjasta tuo niin elävästi mieleen oman elämäni (on jotenkin lohdullista tietää, etten ole ainoa näiden asioiden kanssa kamppaileva) ja toiseksi kirjassa neuvottiin pitämään päiväkirjaa. Nyt yöllä en enää kirjoita muuta, mutta pyrin kirjoittamaan aina kun jää muulta elämältä aikaa.